Pikkuhiiri tarinoi Parivaljakko Laukkanen & Löhönen on ymmärtänyt aloittaa loruilunsa hiiri-aiheella. Me pienet ja sivistyneet luomakunnan kruunut perustamme oman runopiirin kirjassa Ajan Hukkaa, sanoi susikuski. Merkittävien hiiripersoonien sarja jatkuu Pia Perkiön Ota syliin –kirjassa, josta löytyvät arvokkaat Matemaatikkohiiri ja Laulajahiiri. Romantiikkaa janoava voi kurkistaa myös runoa, jossa hiiri kokee keväthurmaa niin, että häntäkin menee solmuun. Hiirtä on kutsuttu ”hiukkahampaaksi”, mutta Sari Vento-Makkonen väittää Puhvelilettu–kirjassa, että myös nauruhammas on olemassa ja sitä voi kutitella loruilla. Nyt minä etsin sen nauruhampaan! RIIMEJÄ JA LORUJA Laukkanen & Löhönen: Ajan Hukkaa , sanoi susikuski. Karisto Oy 2002 Pietu. Karisto Oy 2004 Vänkylöitä. Karisto Oy 2003 Ajan Hukkaa, sanoi susikuski –kirjassa perinteiset satujen eläimet ovat astuneet nykyaikaan ja siepanneet uudet, luonteelleen sopivat roolit. Huiskahäntäinen kurre katselee televisiota, syö sipsejä ja juo colaa. Possu on eksynyt Lättibaariin elvistelemään uudella sikamokkatakillaan. Joukkoon on ujuttautunut myös muutama luihu tyyppi. Autonostajan kannattaa varoa imelää kettua, joka yrittää myydä ”superkaaraa parhaimmilla herkuilla”. Pietu-kuvakirjan päähenkilö oli mellastanut Laukkasen pöytälaatikossa jo tovin. Eräänä päivänä se vain otettiin kiinni ja vaatetettiin. Seikkailu alkaa usein silkasta pitkästymisestä. Iskä, Pietu ja Ytte-Mytte torjuvat tylsyyttä rakentamalla mäkiauton. Iskä, kokeneena hääautoilijana koeajaa laudasta kyhätyn menopelin ja karauttaa sen reilusti sekatavarakaupan seinää päin. Kauppias Muhevan rouva joutuu soittamaan paikalle poliisin, palokunnan ja paikallislehden. Eikä Pietun isä kuhmuiltakaan säästy. Kaksikon riimiralli jatkuu Vänkylöitä-kirjan sivuilla. Vuorossa on loruilua trenditietoisesta lehmästä, lentopelkoisesta kurjesta ja kukuntalakkoon menneestä käestä. Uutta sukupolvea paheksuva vaari saa nenilleen, kun skeittaileva pojanpoika todistaa, ettei ole mikään löysäpöksy ja taluttelee käsipuolessaan punahilkkaa. Kuvittaja Jukka Laukkanen (1962) ja kirjoittaja Vesa Löhönen (s. 1965) ovat omien sanojensa mukaan ”isiä ja keski-ikävystyviä äijän pötkäleitä Kainuusta”. Heidän luomisen tuskansa on tuhtia laatua. Sitä he ovat kuvanneet sanoilla:” Kun on luova kausi, silloin tehdään, ja muu aika mökötetään peräkammarissa karvalakki päässä”. Kumpikin on mainosalan tekijöitä. Lisäksi Vesa kirjoittaa, pakinoi radiossa ja tekee kaikenlaista muuta”jonnin joutavaa”. Jukka taas vannoo, että lause ” ei päivää ilman piirtoa” sopii hänelle mainiosti. Hulvatonta huumoria ja vauhdikasta menoa kerrakseen. Puhvelilettu. Teksti Sari Vento-Makkonen Kuv. Suvi Mannonen. Karisto Oy 2002 Värikylläisessä runokuvakirjassa on tarjolla riehakasta menoa ja välitöntä tunnelmaa. Kummajaisten kaarti on lähtenyt liikkeelle. Norsut hetkuttavat vatsatanssia, punkkarisilli yltyy liian villiksi, näyttelee kieltä ja tekee jekkuja. Jopa olohuone herää henkiin, kun kellon käki tanssii humppaa. Satukokki Irja-lokki tekee omaperäistä ostoslistaa, jossa lukee mehiläisen surinoita ja karhun vatsan murinoita. Toisaalta kaikki ei kuitenkaan ole ihan niin kummallista, sillä pihan kummitus paljastuu lähikaupan muovikassiksi. Ihan arkinen ruuanlaittokin on hauskaa, kun lettu innostuu heittelemään voltteja. Sari Vento-Makkonen (1972) on koulutukseltaan lastentarhanopettaja, joka on värssyillyt ahkerasti pienille kuulijoilleen. Mielen mutkissa kurvailevat ajatukset pullistavat päätä. Kirjoittamattomat sanat laskettelevat käsivartta pitkin sormiin ja saavat ne naputtelemaan hermostuneina. Sari katselee maailmaa kummista kulmista. Kun ihminen näkee koiran turkissa hyppivän mustan ötökän, hän luultavasti huutaa: "Hyi! Tuossa hurtassa on kirppuja!" Mutta hetkinen. Ajatellaanpa asiaa kirpun kannalta. Se huutaisi luultavasti näin: "Ihanaa sain itselleni uuden kodin!" Korolainen, Tuula: Aaveaakkoset eli Haamuhetki kullan kallis. Kuv. Tiina paju. Tammi 2000 Aakkoskaravaanin lorukirja . Kuv. Heli Pukki. Tammi 2002 Aakkosista karisee viimeinenkin paperinmaku, kun kummitukset, hirviöt ja muut riiviöt kansoittavat Tuula Korolaisen aakkosittain etenevät runokirjat. Aaveaakkoset eli haamuhetki kullan kallis –kirjasta löytyy tuttuja kauhukirjallisuuden juttuja, mutta kaikki kääntyykin säkeissä yleensä päälaelleen. Kirjan kansien alta kömpivät esiin linnanneito, haamu, vampyyri, mörkö, muumiot ja möröt. Seilaapa sivuilla aavelaivan väkikin. Karmivan säikytyksen ja naurun yhdistelmä on herkullinen esimerkiksi silloin, kun Luuranko-Lenni innostuu rokkaamaan niin, että leuat lonksuvat. Kun toiset niputtavat vieraalta kalskahtavat kirjaimet yhdeksi riimipötköksi, Tuula Korolainen vie lukijansa keskiyöllä formularadalle ja ” meren hirveään nieluun” Bermudan kolmioon. Aakkoskaravaanin sivuilla viihtyvät faabeleista tutut eläinhahmot, mutta meno on kaikkea muuta kuin perinteistä. Aasi kaahaa autolla ja myyrä rokkaa. Kirjailija yhdistää hurtin huumorin keinoin keskenään yhteen sopimattomia asioita. Niinkin hassusti saattaa käydä, että kynä ja teroitin pihkaantuvat toisiinsa tulisesti. Linja-auto saattaa rakastua intohimoisesti raitiovaunuun, joka suistuu raiteiltaan. Tuula Korolaisen kynästä on lähtenyt leikkimielistä ”lemmenlyriikkaa” myös kirjassa Enkeli ja Poliisi. Tuula Korolainen (1948-) on toiminut lasten- ja nuortenkirjallisuuden kentällä ansiokkaasti ja monipuolisesti. Koulutukseltaan hän on filosofian kandidaatti. Hän on sekä kauno- että tietokirjallisuuden kirjoittaja, mutta myös tutkija ja kriitikko. Lisäksi hänen kynästään on lähtenyt lukuisia suomennoksia sekä lehtiartikkeleita ja hän on toimittanut lukuisia teoksia. Pienestä pitäen hän on rakastanut sanoja, joita kirjoitteli joka paikkaan: piirustuksiin, esineisiin, lehtien reunoihin. Eikä tuo sanojen virta osoita hiipumisen merkkejä. Kirjailija tekee runojensa ensiversiot kynällä. Hän on sanonut, että ”matka kynän ja aivojen välillä on lyhyempi kuin koneen ja aivojen välillä, eikä mukana ole liikaa tavaraa.” Nuotio, Eppu: Näin pienissä kengissä. Kuv. Katja Tukiainen. Tammi 2003. Ollaan ananas ja kookos: rakkausriimejä. Kuv. Virpi Talvitie. tammi 1998 Älä ankka aivasta: lintupojan lorukirja. Kuv. Markus Majaluoma. Tammi 1995 Tähän asti Eppu Nuotio on riimitellyt säkeensä humoristisen iloisessa hengessä. Älä ankka aivasta , lintupojan lorukirjassa linnut häärivät inhimillisen arkisissa askareissa. Linnut häärivät inhimillisen arkisissa askareissa kuten pyykinpesu- ja siivouspuuhissa. Kukin tipu painii luonteelleen ominaisten pulmien parissa. Albatrossi on erehtynyt tuhlailemaan pankkikortillaan, turhamainen Pirkko Pulu pitkästyy omaan seuraansa. Ollaan ananas ja kookos –kokoelma sisältää rakkausriimejä, joista jotkut ovat tulleet niin suosituiksi, että niitä voi kutsua nuorison ”kulttiloruiksi”: Ollaan onnellisia jookos? / Ollaan ananas ja kookos. Rakkauden vaativalla saralla kirjailija korostaa sitä, että rakkaus on aina lahja, jota ei voi ansaita. Jaettu ilo on tunnetusti kaksinkertainen, mutta uusimassa runokirjassaan Näin pienissä kengissä Eppu Nuotio vakuuttaa, että suru ja murhekin kannattaa jakaa, sillä niin siitä jää vain hippu jäljelle. Mielipahaa kokevat kaikki, mutta lohdutus on aina lähellä. Isovanhempien kuolema, muutto, rahapula, riita ja vanhempien ero, ovat asioita, joita ei aina voi välttää ja joihin lapset eivät voi vaikuttaa. Eppu Nuotio kuvaa koskettavasti ja realistisesti, miltä tuntuu lapsesta, joka kohtaa elämän surut ja murheet, mutta on ”liian pieni olemaan onneton”(Näin pienissä kengissä s. 40). Eppu Nuotio (1962) haravoi aiheita kaikkialta ja kaiken aikaa. Hänen runoissaan on vahvasti mukana elämäkerrallista ainesta. Älä ankka aivasta -kokoelman runot on laadittu englantilaisten limerikkirunojen malliin. Lintujen kerrotaan muistuttavan Epun entisiä työtovereita. Myös viimeisin kirja on lyyrikon kertoman mukaan saanut alkunsa omista menetyksistä. Kirjailijan elämässä kaikki asiat limittyvät toisiinsa: perhe, saaristolaiselämä, kirjoittaminen, näytteleminen ja ohjaaminen. Lorutaudin Eppuun istutti hänen isä jo lapsuudessa, joka oli täynnä satua ja leikkiä. Hän onkin sanonut: ”...lapsuuden päivät siivilöivät valoaan kaikkeen mitä kirjoitan”. Kerran eräs lapsi kysyi Epulta: ”Oletkos sinä aivan oikea kirjailija?” Tähän hän vastasi: ” En, vaan leikkikirjailija.” Pia Perkiö Ota syliin. Kuv. Hannu Hyrske. Tammi 2003 Mitä jos. Kuv. Jarmo Kulonen. Tammi 1998 Hei, ystävä. Kuv Jarmo Kulonen. Tammi 2000 Mitä kummaa? Kuv. Jarmo Kulonen. Tammi 2001 Surun ja lohdutuksen aihepiiriä sivuaa myös Pia Perkiö uusimmassa kokoelmassaan. Kokoelman Ota minut syliin -osaston runot on tarkoitettu lohdutukseksi. Luonto kulkee tekstissä vahvasti mukana. Jokaisella vuodenajalla on oma viehätyksensä, talvella ”tähdet satavat maahan sakeana pyrynä” ja ” tarinoita laulaa lumihiutale”. Kevät kuitenkin suorastaan hurmaa, koska ”Rakkautta tuoksuvat / metsän puut ja kanervat”. Perhoset, etanat ja muut pienet eläjät etsivät omaa ystävää ja sammakkokuorokin intoutuu konsertoimaan, vaikkakin nuotin vierestä. Pieni hiiri on valmis ottamaan kissan ystäväkseen ja silittämään sitä. Jokaisella meistä on haaveensa, lehmälläkin: "Lehmä katsoi aidan yli / haikeana niin: pääsisinpä juoksemaan / muihin maisemiin?" Runokirjat Mitä jos, Hei, ystävä ja Mitä kummaa? muodostavat veikeän pienen sarjan, jossa ilonpilke silmäkulmassa ihmetellään tämän maailman kummallisuutta. Kotoisat metsäneläimet ovat tottuneet nykyajan mukavuuksiin ovikelloineen ja metroineen. Todellisuus ja mielikuvitus heittävät kuperkeikkaa, kun ”ketut ajavat autolla metsässä” tai ”kirjaimet leikkivät piilosta”. Lapsille ominaista oivaltavan viisastelevaa sävyä on säkeissä, joissa kysytään, mikä on maailman suurin karhu. Tietysti tiekarhu. Pia Perkiö (1944) kokee runouden omimmaksi äänilajikseen. Vaikka kaikki muu karsiutuisi, lastenrunot jäävät. Hänen aihepiirejään ovat luonnonilmiöt, eläimet ja lapsen arki. Säkeet henkivät lämmintä ymmärrystä, ovat runot sitten surun tai huumorin sävyttämiä. Häntä onkin usein kutsuttu ”valon runoilijaksi”. Pia Perkiölle ensisijaisen tärkeitä ovatkin henkiset arvot. Kirjailija on syntyisin Hämeenlinnasta. Jo varhain hänestä tuli kotikaupungin kirjaston suurkuluttaja. Hyllyistä hän poimi luettavakseen sellaisia herkkupaloja kuin Tuhannen ja yhdenyön tarinat, Muumi-kirjat sekä historiallisen romaanin Pompeijin viimeiset päivät. Koululaisena hän alkoi kirjoittaa runoja ja esittää niitä eri tilaisuuksissa. Hän hankki diakonin koulutuksen, mutta jo 1970-luvulla kirjoittaminen vei kokonaan mukanaan. Pia Perkiö tunnetaan myös kertomuksistaan ja aikuisten lyriikastaan. Lisäksi hän on sanoittanut lauluja sekä virsiä. Kirjailija haluaa ”antaa sanoja ihmisille, joilla ei ole sanoja ilmaista tunteitaan”. NAUTI MYÖS NÄMÄ HERKKUPALAT: Aho, Tuulia: Aapo ja puhuva pulu. Kuv. Mika Launis. WSOY 2000 Itkonen,Jukka: Käpälämäki: kuonokkaita, suomukkaita ja siivekkäitä. Kuv. Petra Heikkilä. Otava 2002 Kunnas, Kirsi: Tiitiäisen runolelu. Kuv. Christel Rönns. WSOY 2002 Laulajainen, Latvala, Laura: Pikku Marjan eläinkirja. Kuv. Helga Sjöstedt. 23.p. WSOY 2001 Leena: Lumottu lipas. Kuv. Virpi Talvitie. Tammi 2002 Satulintu lentää. Kuv Christel Rönns. Tammi 2003 Marttinen, Tittamari: Elsan ja Eetun temppulinna: runoja ja loruja. Kuv. Virpi Talvitie. Tammi 2003 Mikkanen, Raili: Laulavat varpaat. Kuv. Matti Pulkkinen. Tammi 2002 Neulaspolku: meidän lasten runot. Kuv. Christel Rönns. Otava 2001 Peukaloputti: meidän vauvan lorut. Kuv. Timo Kästämä. Otava 2002 Talot ovat yksin: pohjoismaisia runoja lapsille. Tammi 2003 Unikeinu: meidän lasten runot. Kuv. Leena Lumme. Otava 2000 Utriainen, Terhi: Uni leikkii hippaa. Kuv. Liisa Kallio. Tammi 2002 Vauhtipyörä: meidän lasten runot. Kuv. Matti Pikkujämsä. Otava 2002