Lukevaa elämää
vk 27

Minun lukuharrastukseni

Lukeminen on aina ollut paras ja rakkain harrastukseni. Kirjoista olen aina löytänyt omat esikuvani, omat sankarini, parhaan ajanvietteen ja parhaan keinon kääntää ajatukset pois murheista.

Opin lukemaan jo viisivuotiaana, mutta en millään muista, mikä sen ensimmäisen lukemani kirjan nimi oikein oli. Muistan hyvin miltä se näytti, ja kuinka sen löysin äitini lapsuudenarkistoista. Muistan, kuinka sen kansi ja kannen kuvat olivat kuluneet, ja kuinka sen sivut olivat jo kellertävät. Myös siinä käytetty kieli oli vähän oudon oloista. Päähenkilö jakoi sängyn isosiskonsa kanssa, ja kuvittelin aina, kuinka se sänky oli samanlainen kuin mitä äitini oli lapsena sisarensa kanssa jakanut. Ja kuinka päähenkilön kotona ei ollut televisiota? Miten se on mahdollista?

Olen aina kuvitellut lukemani kirjat minulle tuttuihin paikkoihin. Kukapa olisi uskonut, että Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa sopii isovanhempieni mökin tuttuihin paikkoihin? Pauliina Suden synkkä, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kertova Ruuhkavuosi on varmasti tapahtunut samanlaisessa liian pienessä kaksiossa, jossa itse asuin mieheni ja vastasyntyneen tyttäreni kanssa. Ja miksi niin moni kirja sopii kummivanhempieni nuoruudenaikojen kolmioon Kouvolaan?

Häpeällinen asia lukuharrastuksessani on ennakkoluulo. Olen todella ennakkoluuloinen kirjavalinnoissani. Vaikka ajattelenkin, että minun täytyy jotenkin olla lukemieni kirjojen arvoinen, ja vaikka kuinka kunnioitan maailman jokaista oikeaa kirjailijaa, on silti todella vaikeaa heittäytyä kirjavalintoihin. Miksi Khaled Hosseinin A Thousand Splendid Suns on jäänyt lukematta hyllyyn? Tämä on asia, jota ymmärrän itsekin hävetä. Kuinka hienoja kokemuksia ovatkaan sitten olleet ne ennakkoluulon syrjäyttämät teokset, jotka on kuitenkin ottanut luettavaksi. Näistä esimerkkejä ovat Dan Brownin Da Vinci -koodi (”ei voi olla hyvä, koska on kaikkien mielestä hyvä”) sekä Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissä (”myös kaikkien mielestä hyvä”). Sofi Oksanen on nyt rankattu pois samoista syistä. Joskin, Oksasen Puhdistus on ollut jo monta kertaa kirjakaupassa käydessäni kädessä. Ehkä joskus salaa, illan hämärissä, sen käyn kaupasta hakemassa ja nautin suklaalevyn ja punaviinin kanssa?

Tällä hetkellä ikuisuusprojektin asemassa yöpöydälläni lojuu Dostojevskin Karamazovin veljekset. Miten se sivumäärä voikin lannistaa näin? Taidan olla sivulla 128, ja tässä on tullut luettua jo aika monta kirjaa välissä. Mutta, kun vieraiden tullessa muut kirjat siivotaan takaisin hyllyyn, ja kirjastokirjat pakataan äkkiä kirjastoreppuun, Karamazov jätetään kuin sattumalta lojumaan sohvannurkkaan tai yöpöydälle. Vieraille todetaan arkipäiväisen huokauksen saattelemana että ”Joo, se on jännä miten myös nykypäivää voidaan peilata tämän teoksen kautta” ja katetaan se itse tehty juustokakku Marimekko-servietein koristeltuun kahvipöytään. Kun vieraat sitten lähtevät, otetaan uusin Mari Jungstedt- dekkari käteen ja niinpä se Karamazov taas hautautuu nykyhömpän alle hetkeksi…

Vaikka olenkin varsin ahkera kirjaston käyttäjä, olen silti jotenkin sitä mieltä, että parhaat kirjat täytyy omistaa. Kirjaston kirjoihin kun ei koskaan voi palata! Jos illalla masentaa, ja tahtoo lukea jotain hienoa, voi omasta kirjahyllystä ottaa Austerin Brooklyn-teoksen käteen ja lukea viimeisen sivun. Voiko hienompaa kirjan lopetusta olla?

Joskus kirjahulluuteni saa aikaan jotain, jolle joku voisi kohotella kulmiaan. Muutama vuosi sitten opiskeluaikoina oli sellainen tilanne, että tilillä oli noin kolmekymmentä euroa rahaa, ja seuraavaan opintotukipäivään oli vielä viikko. Kävelin Prisman käytävillä aikomuksenani ostaa jotain halpaa opiskelijaruokaa, mutta valitettavasti jouduinkin reitilläni poikkeamaan myös kirjaosastolla. Ja siinä se oli! Ehdottoman suosikkidekkaristini, Seppo Jokisen, uusin kirja. Ja alennuksessa! 23,90 euroa meni siihen, ja seuraava viikko elettiin sitten kuudella eurolla. Tekisinkö vielä samoin? Ehdottomasti!

Kirjamessut ovat kirjaharrastajan Mekka. Miljoona ihmistä ahtautuu Messukeskukseen, joka pursuilee kirjoja. Itse ahtauduin sinne lastenvaunujen kanssa. Ja tietenkin sinä samana lauantaina, kuin ilmeisesti kaikki muutkin suomalaiset lukutaitoiset ihmiset olivat sinne ahtautuneet. Kun sitten oli vierailtu lasten leikkipaikassa, katsottu Muumi-show ja jonotettu tunti Hesburgerin jonossa, nappasin äkkiä Suomalaisen kirjakaupan osastolta mukaan Austerin, Hustvedtin sekä Miika Nousiaisen ja pakkasin lapseni kotiin menevään junaan. Kävikö mielessäkään, että kotikaupungin kirjakaupasta nämä ostokset olisi saatu alle viidessä minuutissa? Ei tietenkään käynyt, ja tämän vuoksi myös kuluvan vuoden kirjamessujen aikataulu on tarkastettu internetistä. Tänä vuonna otan kyllä vapaapäivän töistä ja menen jo arkena!

Mari Pöysti
projektispesialisti