Lukevaa elämää
vk 32

Välskäristä Waltariin

Opin lukemaan viisivuotiaana. Aloittaessani koulun Ypäjällä syksyllä 1943 ongelmaksi osoittautui se, etten osannut tavata.
Kotona olin selaillut ja paikoin lukenutkin muun muassa Eino I. Parmasen Taistelujen kirjan kertomuksia niin kutsutuilta routavuosilta 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta.
Mielenkiintoista luettavaa löytyi myös isoisän Työväen kalentereista, hieman Täällä Pohjantähden alla teoksessa kerrottuun tapaan. Kuvauksia sukuelimistä en muista, mutta kaukaisten maitten kuvaukset kiehtoivat pikkupoikaa kovasti.
Muutimme Ypäjältä Mellilään syyskuussa 1944 ja siirryin kansakoulun toiselle luokalle. Ypäjän koulussa oli ollut suppea kirjasto, mutta opettaja ei sieltä kirjoja minulle lainannut. Niitä lainattiin varmaan vain aikuisille.

Kirjastoelämäni alkoi syksyllä 1944 Mellilän kunnan kantakirjastossa, joka sijaitsi koulussa. Menin sinne ensimmäisen kerran isän kanssa.
Meiltä kouluun oli matkaa noin kolme kilometriä. Keskustelimme kävelymatkan aikana siitä, millaisia kirjoja minä voisin lainata kirjastosta. Isä kertoi, että hän oli nuorena lukenut Välskärin kertomuksia ja pitänyt niistä. Ne ovat seikkailukertomuksia, isä vakuutti.
Mellilän kunnan kantakirjastoa hoiti koulun johtajaopettaja Kaarlo Kiviniemi. Hän oli opettanut sodan aikana Itä-Karjalassa, oli suvaitseva humanisti ja vilpittömästi kiinnostunut oppilaiden elämästä ja harrastuksista.
Kiviniemi keskusteli isän kanssa ja kysyi sitten minulta, mitä olin lukenut ja mitä haluaisin nyt lukea.
– Onko teillä Välskärin kertomuksia, kajautin.
Isä nolostui, mutta en tiennyt, miksi. Opettaja ojensi minulle kirjan ja se merkittiin omaan kirjastokorttiini, jonka olin saanut isän luvalla.
Kotimatkalla minua askarrutti, olinko tehnyt jotain tyhmää, kun isä nolostui. En kuitenkaan rohjennut kysyä sitä häneltä, mutta hän otti sen itse puheeksi.
Isä selitti, että joidenkin kirjailijoiden kuten Sakari Topeliuksen ja Aleksis Kiven kaikki kirjat ovat jokaisessa kirjastossa. Minun ei siis olisi tarvinnut kysyä, onko se kirjastossa, vaan esimerkiksi pyytää opettajaa näyttämään, mistä sen löydän.
Se oli mieleen jäänyt opetus. Varsin pian minusta tuli rutinoitunut kirjaston käyttäjä. Aluksi sain lainata kirjoja vain opettajan ohjauksella, mutta luetuiksi tulivat kaikki saatavilla olleet nuortenkirjojen klassikot, urheilu- ja olympiakirjat ja muut.

Ensimmäisen kerran muistan opettajan empineen, kun noin vuoden kirjastoa käyttäneenä pyysin lainaksi Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen. Opettaja sanoi, että kirja ei ollut paikalla ja lupasi kertoa, jos voin saada sen lainaksi.
Pari päivää myöhemmin opettaja toi minulle luokkaan Sinuhen. Osoittautui, että hän oli kysynyt isältäni, saako kirjan minulle antaa. Isä oli vastannut, että saa ilman muuta. Hekin, siis äiti ja isä, lukevat kirjan sitten kun minä tuon sen kirjastosta.
Sen jälkeen tulivat luetuiksi Waltarin Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim sekä Johannes Angelos juuri ennen kuin lähdin työhön Turkuun. Jossain välissä olin ehtinyt lukea hänen Helsinki-trilogiansa Isästä poikaan. Muistan sen luettuani ihmetelleeni, kuinka nopeasti ihmisten elämäntilanne voi muuttua.

Näin alkoi minun kirjastoelämäni, joka nyt jatkuu seitsemättä vuosikymmentä. Välissä oli vaihe, jolloin ostimme kirjoja kotiin. Jouduttuamme pariin kertaan lähes tyhjentämään yli tuhanteen niteeseen paisuneen kotikirjaston muuton takia opin, että kirjastossa kannattaa yhä pysytellä.

JAAKKO TIAINEN