Lukevaa elämää
vk 34

Aina nokka kirjassa kiinni

Mitä olisi elämä ilman kirjoja? Pelkkää arkea ja tyhjyyttä. Sen huomasin jo varhain. Sain kummitädiltäni aina joululahjaksi pienen satukirjan Satuprinsessa, jota Karisto julkaisi monet vuodet. Pulmana oli aluksi se, että en osannut vielä lukea, täytyi pyytää äiti avuksi.

– Ei minulla ole aikaa, sain usein vastaukseksi, – lue sitten, kun itse opit.

Äiti oli oikeassa lukemisen suhteen, hänellä riitti tekemistä perheen kanssa. Meitä oli kolme lasta, meidän lisäksi vielä pari sikaa, nelisenkymmentä kanaa, kerran yksi lammas. Silloin taloudessa ei myöskään ollut työtä helpottavia koneita.

Ennen kuin ehdin kouluikään isä kuoli tapaturmaisesti. Äidin oli pakko mennä ansiotyöhön. Eihän silloin ollut lapsilisiä, leskeneläkkeitä eikä lastentarhoja. Minä pääsin aloittamaan koulunkäynnin ensimmäisenä meistä kolmesta jälkeläisestä. Sain silloin lainata kirjoja koulun kirjastosta luettavaksi.

Löysin silloin aivan uuden maailman. Ensin luin tietysti satuja. Topeliuksen Lukemisia lapsille käsitti monta osaa, ahmin ne. Kaikkia satujen kirjoittajia en enää muista.

Tyttökirjat, Annasta kertovat ja Pikku naiset jälkeläisineen, Pieni runotyttö ja ennen kaikkea Anni Swanin Iris rukka, Pikkupappilassa, Ulla ja Mark, Sara ja Sarri, Sara ja Sarri matkustavat kerta kaikkiaan lumosivat minut.

Näiden jälkeen siirryin poikien seikkailukirjojen pariin. Tutuksi tulivat Tarzanit ja tietysti Robinson päiväläisensä Perjantain kanssa.

Heitä seurasivat historialliset teokset. Välskärin kertomuksia, Viipurin pamaus, Erämaan nuijamiehet… En enää muista kaikkia kirjoja ja niiden tekijöitä. Aarno Karimon Kumpujen yöstä oli moniosainen. Ruotsin historiasta kertovat Engelbrekt Engelbrektinpoika oli ensimmäinen sarjassa, johon kuului neljä osaa. Niiden jatkoksi kirjoitti Carl Blink kahdeksantoista kirjaa.

Näiden lukuharrastusteni aikana kasvoin, ja äiti alkoi odottaa apua taloustöissä. Siitä seurasi pientä riitaa. – Aina nokka kirjassa kiinni, äiti tiuskaisi. Hän kertoi kuinka hänen äitinsä oli jo läksyjen lukemisesta sanonut: Pappi minusta olisi tuolla lukemisella tullut.

Me olisimme kyllä saaneet läksyjen parissa viipyä, kaikki muu lukeminen oli laiskuutta.

Äiti oli saanut kansakoulun päättäessään palkinnon luokkansa parhaana oppilaana. Siitä saimme kyllä kuulla. – Mitähän minusta olisi tullut, sanoi äiti, – jos olisin saanut lukea niin kuin te. – Suku huononee, me väitimme, – äidistäsi olisi tullut pappi, sinä et ole kovin korkealle päässyt ja meistä ei tule yhtään mitään…

Sisukkaasti pidin nokkani kirjassa kiinni, vaikka se aiheutti ainaista pientä kinaa.

Myöhemmin jouduin varsinaisen toimeni ohella hoitamaan kirjastoa. Halusin tehdä sen mahdollisimman hyvin ja suoritin sivutoimisen laitoskirjaston hoitajan pätevyyden, jonka kävin tenttimässä kouluhallituksen kirjastotoimistossa. Opiskellessani huomasin, kuinka paljon aikaisempi lukemiseni auttoi, jatkoin siitä.

Kirjastoa hoitaessani huomasin, että miehet lukivat Päätaloa, sotakirjoja ja Sariolaa ja myös ulkomaisia dekkareita. Waltari ei heidän suosikkeihinsa kuulunut. Naiset etsivät taas Laila Hietamiestä, Kaari Utriota, Hilja Valtosta ja Anni Polvaa.

Koko elämäni ajan elättelin mielessäni suuruudenhullua ajatusta: kirjoittaa kirja itse. Työvuosien tohinassa jäi se tekemättä, mutta päästessäni eläkkeelle 58-vuotiaana vanha unelma nosti päätään. Pääsin vapaaksi maaliskuun alussa ja toukokuussa näin lehdessä ilmoituksen Tammen lastenkirjakilpailusta. Ajattelin, mitähän jos…

En tietenkään saanut palkintoa, mutta olin tyytyväinen saadessani julkaistuksi ja vaatimattoman kirjoittajaurani alkamaan.

Helena Laine

Helena Laineelta on saatavissa Hämeenlinnan seudun kirjastoissa teokset
Kuopan kylän kakarat
Kuravesi on sinistä
Tulitukkatyttö ja
Askarruttaa rakkauskin