Lukevaa elämää
vk 36

Lukevaa elämää

Haapojen lehdet alkavat kellastua. Suuri puu kahisee hiljaa pellon yli tulevassa tuulessa. Kivi on vielä lämmin ja ilta alkaa vasta hämärtää. En voi mennä sisälle vaikka paljaita sääriä jo kylmää. Kirjaa on vielä jäljellä, enkä voi keskeyttää. Mitä kylmästä, tuvassa olisi liikaa väkeä, meluavia sisaruksia, ehkä äiti komentaisi tekemään jotain. Nostan jalat kippuraan mekon alle ja jatkan lukemista.

Että tällainen kirja on, että on ollut tyttö, jonka ajatukset ovat kuin omiani. Kirjan Fia-tyttö tarttuu perheensä ongelmiin ja järjestää asiat kuntoon. Hän tekee paljon työtä, mutta onnistuu lopulta. Tyttö on samanikäinen kuin minä, tai melkein. Olen 11-vuotias ja kirjan tyttö pari vuotta vanhempi. Kirjan kannessa on Fian kuva. Hänellä on lierihatun alla kihara, leteille pakotettu tukka. Hän näyttää iloiselta ja varmalta. Minulla on laihat saparot totisten kasvojen molemmin puolin. En muistuta kannen kuvaa, eikä minulla ole rikasta isoisää, joka lopulta pelastaa. Mutta minäkin tahdon vaikuttaa omaan ja perheeni elämään. Kirjan nimi on Peloton tyttö.

Tie kirjojen maailmaan oli löytynyt muutamaa vuotta aikaisemmin, mutta polku jo viisivuotiaana kun opin lukemaan. Kasvoin surullisessa talossa. Vanhemmat surivat menetettyä Karjalaa, menetettyjä ihmisiä. Talo oli kylmä ja vetoinen. Isä nimitti pakkilaatikoksi tuota Ruotsin valtion lahjoittamaa taloa, joka hätäisesti pystytettynä seisoi mäellä. Sitä ympäröi villi, vihainen heinä, joka helposti leikkasi syvän haavan kämmenen syrjään, jos sitä erehtyi koskettamaan. Koulu oli alkanut ja tässä koulussa oli jotain, joka toi valon koko lukuvuoden viikonloppuihin. Lauantai-iltapäivällä kun viimeinen tunti oli päättynyt, opettaja käveli luokan sivuseinällä olevalle kaapille ja avasi lukon. Kaappi oli puolillaan kirjoja. Ja niitä sai ottaa kotiin. Niitä sai ottaa kaksi ja pitää kokonaisen viikon. Kun siskokin sai kaksi, oli meillä viikonloppua varten neljä kirjaa. Ensimmäisellä kerralla lainasin kirjan Pikku prinsessa ja toisen, jonka nimeä en muista, sillä se oli sidottu nippu lehtiä. Otin sen, koska se oli niin suuri. Aloitin lukemisen siitä heti kun tulimme kotiin. Kohta olin jatkokertomuksen lumoissa. Virran salaisuus kertoi intiaanien ja valkonaamojen taisteluista kirjan loppusivuille asti ja minä maltoin tuskin lähteä saunaan.

Koulussa kirjoitimme kaunokirjoitustunnilla vihkoon mallin mukaan lausetta: ”On elämässäkin joskus sunnuntaihetkiä”. Nyt tiesin että se tarkoitti hetkeä, kun olin tullut saunasta ja kietonut tuvan nurkassa ympärilleni lämpimän täkin ja avannut kirjan. En kuullut sisarusteni nahistelua, en vanhempien puhetta, en mitään. Olin toisessa maailmassa. En ollut tässä kylmässä tuvassa, vaan vaeltelin lumotussa puutarhassa, jonka portin olin juuri avannut.

Pari vuotta myöhemmin isosisko sai tietää, että Hattulassa oli sellainenkin kirjasto, josta saisi lainata myös silloin kun koulun kirjasto oli kiinni. Kirjasto oli auki muutaman tunnin sunnuntaisin. Matkaakin oli vain vajaa viisi kilometriä. Oli melkoinen pakkanen, kun kävelimme sinne ensimmäisen kerran. Jukolan seurojentalon toisessa päässä oli pieni huone, täynnä kirjahyllyjä. Lisäksi huoneessa oli kirjastonhoitajan pöytä ja suuri pönttöuuni. Lämmin huone kirjoineen tuntui pakkasessa kävelyn jälkeen ihmeelliseltä. Pönttöuuni hehkui keskellä huoneen pitkää seinää lämpöä, johon sekoittui häkä ja kirjojen tuoksu. Mielestäni vieläkin paras kirjaston tuoksu. Peloton tyttö oli luultavasti lainattu tästä kunnan kirjastosta.

Nyt monen, monen kirjan ja kouluvuoden jälkeen halusin löytää lapsuuteni vaikuttajan, kirjan Peloton tyttö. Voin yhä nähdä sen merkityksen ratkaisuissani. Se antoi lapselle tunteen, että hän voi itse vaikuttaa elämäänsä. Halusin lukea sen uudestaan nyt vuosikymmenten jälkeen. Olin ihmeissäni, että kirja löytyi Hämeenlinnan kirjaston varastosta. Luin sen samana iltana. Hymyilin, mutta silti kyynelten maa oli niin lähellä.

Mietin mitä tämän ajan Suomessa hyvinvoinnin ja rakkauden ympäröimänä kasvava 11-vuotias tyttö ajattelisi tästä kirjasta? Pieni sukulaiseni Loviisa luki kirjan kun kerroin hänelle siitä. Tässä Loviisan arviointi:

Minusta Peloton tyttö oli tosi hyvä, vaikka se kertoi melkein vain yhdestä perheestä. Se oli siitäkin kiva, että siinä oli vanhaa kieltä. Siinä oli kiva juoni ja kaikki päättyi hyvin. Fia oli aika nuori tyttö joka oli kirjan päähenkilö. Hän oli tosi hauska välillä. Kirjassa oli yksi tosi hauska kohta. Fialla oli kaksi isoveljeä ja yksi pikkuveli. Ne isoveljet olivat kaksosia. Niitten nimet oli Oskar ja Sigurd. Yhtenä päivänä he tulivat näyttämään että niitten kengät oli rikki. Kun Fia meni suutarille, niin sillä ei ollut aikaa korjata niitä, joten suutari antoi Fialle tarvikkeet ja sano että Oskar ja Sigurd voisivat itse korjata ne, kun olivat jo oppineet suutarin taitoja koulussa. Mutta ei ne kyllä niitä vapaaehtoisesti olisi korjanneet. Seuraavana aamuna Fia piilottikin niitten housut niin että he eivät löytänyt niitä, niin Oskarin ja Sigurdin piti korjata kengät ennen kuin he saivat housut. ?

Kannattaa lukea.
Loviisa

Lukevassa elämässäni on ollut myös vaihe, jolloin oli mukamas niin kiire elää omaa elämää, että ei ollut aikaa lukea miten joku muu on elänyt. Silloinkin hain kirjastoautosta korillisen kirjoja aina loman alkupäivinä ja vetäydyin puutarhakeinuun kesäkodin pihalla. Lapsi esitti kävijöille, että äiti on taas tavallinen sitten kun se on lukenut 12 kirjaa, sitä ennen hän saa tehdä melkein mitä vaan. Lukeva elämä on vähitellen laajentunut, se on alkanut tarkoittaa myös kiinnostumista kirjoittavasta elämästä.

Marja-Helena Seppälä
ope evp.