Lukevaa elämää
vk 42

LUKEVAA ELÄMÄÄ

Opin lukemaan kansakoulussa syksyllä 1943. Siitä pitäen lukeminen on ollut merkittävä osa elämääni osin työtänikin.

Olin helsinkiläislapsi ja aloitin koulunkäyntini siellä, mutta jouduin Helsingin suurten pommitusten jälkeen maaseudulle isovanhempieni taloon, jossa ei paljon kirjoja ollut. Aluksi luin tietenkin aapista ja muita koulukirjoja, sitten sarjakuvia ja juttuja Helsingin Sanomista. Mummulaan jouduttuani luin vaarille ääneen rukouskirjaa, Dorén kuvittamaa perheraamattua, toistakymmentä vuosikertaa vintillä säilytettyjä Kotiliesiä ja Emäntälehtiä sekä Yhteishyvää, Maaseudun Tulevaisuutta ja Aamulehteä.

Kun palattiin takaisin Helsinkiin luin Helmi Krohnin pientä kirjasarjaa eläinten seikkailuista esim. Hipsuvarpaasta ja Nököhampaasta, Anni Swanin Jänis Vemmelsäärtä ja Satuja, eestiläisperäistä Kultainen koti -kuvakirjasarjaa (esim. Kielotyttö) ja E. Ehrströmin mainiota kuvakirjaa Keken kesälauluja + kymmeniä muita. Kaikkia niitä muistan lämmöllä ja kaivaten - niitä ei enää mistään saa.

Vähän isompana luin nuorten kirjoja; Anni Swanin klassikkoromaanit, Topeliuksen Välskärin kertomukset, englantilaisia tyttökirjoja, erilaisia seikkailuromaaneja, poikien kirjoja, eksoottisia matkakuvauksia ja oikeastaan kaikkea eteen osunutta. Koska sota-ajan pelottavuus oli vielä tuoreena mielessä, luin usein iltaisin nukahtaakseni Topeliuksen Lukemisia lapsille. Sillä oli rauhoittava ja lohdullinen vaikutus. 40-luvun teini-ikäinen ei juuri kaivannut ”säpinää”, sitä oli äskettäin ollut aivan riittävästi.

Noin kymmenvuotiaana tutustuin Suomen suurenmoiseen kirjastolaitokseen, jonka uskollinen asiakas olen sittemmin ollut. Ensimmäinen kirjastoni oli Töölön sivukirjasto, kellertävä klassisistinen rakennus korkealla kalliolla halkopinojen lomassa. Sen paikalla on nykyisin hotelli. Myöhemmin laajensin reviiriäni Helsingin pääkirjastoon Rikhardinkadulle. Molemmat kirjastot olivat vanhoja, kauniita, joskin hiukan kuluneita rakennuksia ja kirjastovirkailijat sivistyneitä, ystävällisiä ihmisiä. Hienointa kaikesta oli hiljaisuus, jota kaikki, nuoret ja vanhat noudattivat.

Osaamani vieraat kielet olen oppinut lukemalla, en suinkaan koulukirjoja vaan kaunokirjallisuutta, sama koskee suuressa määrin historiaa. Töölön kirjastossa järjestettiin lapsille ja nuorille tietokilpailuja, joiden kysymyksiin vastaukset löytyivät jostakin hyllyjen teoksista. Etsiminen oli hauskaa. Kirjoista on tullut ystäviä, elämäntapa. Koko perheeni harrastaa kirjoja. Nyt eläkkeellä ollessani kuulun pariinkin lukupiiriin, en siis ole mitenkään poikkeava harrastuksineni.

Sitten kysymyksiisi, joista ensimmäiseen vastasinkin jo kirjeeni alussa. Mutta...kuinka saan idean lukea jotain? Löydän kirjastosta, kirjakaupasta, antikvariaatista, ystävän kirjahyllystä - milloin mistäkin. Luen kyllä kirja-arvosteluja ja -mainoksia, mutta usein löydän viitteitä keskusteluista tai toisista kirjoista.

Yleensä luen alusta loppuun, paitsi jos kirja on liian pitkäpiimäinen tai liian jännittävä - silloin saatan kurkistaa mihin tämä kaikki päättyy.

Tavallinen lukemisaika on nykyisin iltapäivä tai ilta, aamupuolella on niin paljon käytännön askareita ettei ehdi. Pitemmillä matkoilla on mukava lukea, kesällä sään salliessa pihalla. Illalla sängyssä muutama sivu ennen nukahtamista.

Minulla ei ole rituaaleja - kimppuun vaan.

Kun minua ei enää huvita lukea nukun tai olen sairas tai kuollut.

Työhöni sisältyi aika paljon lukemista, joka oli kiinnostavaa ja vei mukanaan. Silloin luettiin vähemmän muuta. Kun kaikki lapseni olivat pieniä, taisi mennä 2 vuotta etten lukenut ainuttakaan kirjaa enkä käynyt kertaakaan elokuvissa tai muissakaan kulttuuritilaisuuksissa. Se kausi oli sellainen.

Pidän elämäkerroista, vaikka ne aina ovatkin vain yksi näkökulma johonkin ihmiseen. On kiinnostavaa katsoa miten elämästä muodostuu kertomus. Kertomus on ihmisen tapa hahmottaa elämää, omaansa ja toisten. Taannoin minua huvittivat ne uudet profeetat, jotka julistivat ”suuret kertomukset” kuolleiksi. Kertomukset ovat yhä voimissaan, mutta profeetat ovat kadonneet.

Luen historiaa ja historiallista kirjallisuutta mielelläni, eikä aiheella ole väliä. Sotahistoria ei ehkä ole keskeisalueitani. Uudempaan historialliseen romaaniin suhtaudun vähän epäluuloisesti, mutta jos se svengaa hyvin, niin kyllä se minulla käy. Nykyisin on aika vaikea vetää rajaa ”puhtaan” kaunokirjallisuuden ja historiallisen tarkastelun välille. Ja aikalaisromaaneistakin tulee muutamassa vuodessa historiaa.

Luen hyvin monenlaista tietokirjallisuutta. Luotan siihen, että selviän mistä tahansa ongelmasta kunhan vain löydän sopivan kirjan. Siis: historiaa, kuten jo kävi ilmi, psykologiaa, yhteiskuntatieteitä, maantiedettä, filosofiaa, kielitiedettä, taidehistoriaa, musiikinhistoriaa, kansatiedettä, kirjallisuustiedettä jne. Muotia, käsitöitä, puutarhaa koskevia opuksia ja keittokirjoja.

On mahdoton vastata kysymykseen, mistä kirjasta olen pitänyt eniten. Käännyin ympäri ja katsoin taakseni siihen kirjahyllyyn, missä ns. identiteettkirjani ovat. Erotin juuri ja juuri Italo Calvinon Näkymättömät kaupungit. Ei se se ole, mutta sieltä päin. Anatole Francen Kuningatar Hanhenjalan ravintola? Se ilmestyi suomeksi kun olin vanhan keskikoulun viimeisellä luokalla.

Kirjallisuudentutkimuksen alalla minulla ei ole erityisiä suosikkeja - kultamunia munivan kanan sisuksia ei ehkä ole hyvä niin perin pohjin penkoa. Voi olla että Pekka Tarkan Lehtos-elämäkerta on suosikkini, mutta sitä en ole vielä lukenut.

Neuvoni: Käytä ja rakasta kirjastolaitosta - se on arvaamaton aarteisto. Muodosta oma kanta siihen, mitä luet - sinun näkemyksesi on yhtä tärkeä kuin muidenkin. Muilta voi silti oppia jotain - vaikkapa suvaitsevaisuutta.

Liisa Häyrynen
eläkeläinen