Lukevaa elämää
vk 44

LUKEMINEN, ELINEHTO

Lapsuudenkotini oli kovasti köyhä enkä muista että meillä olisi ollut kirjoja, mummun Raamattu kenties, ehkäpä myös virsikirja. Minulla oli aapinen, josta opettelin kirjaimia, ja joku joskus uskotteli, että jos lapsi lukee ahkerasti, niin kukko munii. Kurkottelin sähköpylväisiin kun niissä ajoittain oli lappusia, joissa kuulutettiin kokouksista ja huutokaupoista ja muista vastaavista tapahtumista. Niistä opin vähitellen lukemaan, ja on myönnettävä, että vielä nytkin, vanhana, luen kaikki tolppailmoitukset ja tutkin tarkoin kaikenlaiset ilmoitustaulut.

Ensimmäisen ikioman kirjan sain sotavuosina, se oli Montgomeryn Anna ystävämme, onneksi on tallella vieläkin. Anna-kirjat on sen jälkeen luettu moneen kertaan.

Koulutien varrella oli kantakirjasto, elettiin sodanjälkeisiä vuosia. Lastenosaston kirjat luin kutakuinkin kaikki, yritin päästä aikuisten osastolle ja pääsinkin, kun narrasin ikäni. Luin sieltäkin lähes kaiken, ja kun luokan muut tytöt eivät saaneet lainata aikuisten kirjoja, niin minä lainasin ja minulta tytöt sitten niitä luki.

Kirja Kumlingen pappilassa oli olevinaan niin salaperäinen ja murrosikäistä kiehtova, että sen lukivat kaikki luokan likat, salaa vanhemmiltaan. Myöhempinä vuosina lainasin sen Hauhon kirjastosta nähdäkseni millainen kirja se oikeastaan oli. Nykypäivän ihmiselle, ei nuorelle eikä vanhalle, siinä ole mitään erinomaisen eroottista, ainoastaan kuvaus eläketurvaa vailla olevien kirkkoherranleskien elannon turvaamisesta. Sen asian oivalsin vasta paljon myöhemmin. Ajan muutokset ovat tehneet tehtävänsä.

Oppikoulussa olin hyvin keskinkertainen oppilas, se johtui osaksi myös siitä, että salaa äidiltäni luin kaiken maailman muita kirjoja kuin oppikirjoja. Käytin ikiaikaista keinoa: pöydällä oli päällekkäin kaksi kirjaa. Kun äiti oli näköpiirissä, oli läksykirja päällimmäisenä, ja kun äiti poistui, sujahti läksykirja alimmaiseksi. Turha romaanien lukeminen oli kotonani kielletty. Opiskelemaan päästessäni oli ensimmäisen syyskauden aikana opintoihin kuuluvana luettava kaikki kotimainen klassinen kirjallisuus, se oli auvoista aikaa. Luin Kivet, Lehtoset, Alkiot, Ivalot, Järnefeltit, Talviot, Linnankosket ym. Oli vuosi 1949 ja olin onnellinen.

Aikuisina vuosinani olen romaanikirjallisuudesta lukenut pääosin kotimaisten naiskirjailijoiden tuotantoa. Anni Polvaa luin silloin kun ne nykyisin ”hömpäksi” kutsuttavat ensimmäiset Polvan kirjat joskus 50-luvulla ilmestyivät, kauan ennen Polvan supersuorittuja Tiina-kirjoja. Vähitellen vaatimustasoni nousi, mutta vielä nykyisinkin luen mielelläni jonkun kevyen kirjan. Ne ovat aika ajoin virkistäviä, joskaan niistä ei vakituiseksi lukemiseksi ole. Aina tulee se makeaan kyllästymisen tunne. Hietamiestä ja Utriota en ole koskaan lukenut, vaikka historiasta pidänkin, mutta historia historiana ja viihde viihteenä. Dekkareita tietenkin silloin tällöin, niistä ehdottomasti parhaiksi koen Mankellin murhajutut. Hänenkin tuotantonsa olen lukenut pariin, jopa kolmeen kertaan. Palomuurin kerran niin, että luin samaan aikaan sekä alkuperäiskirjan että suomennetun laitoksen vertaillakseni kuinka mikin asia oli suomennettu.

Kirjailijoista Eeva Joenpelto on ehdoton suosikkini, noin kolmen vuoden välein luen koko hänen tuotantonsa uudelleen ja uudelleen ja löydä aina jotain uutta. Olen onnistunut saamaan kirjahyllyyni yhtä vaille kaikki hänen kirjansa. Linnan Pohjantähti on minun raamattuni ja paikallishistoriani, Eeva Kilven myöhäisemmät kirjat kuluvat käsissäni, samoin Anu Kaipaisen.

Myös pohjoismaisia kirjoja luen. Eräänä vuotena päätin lukea koko Selma Lagerlöfin tuotannon. Irmeli kirjastonjohtaja hankki minulle kaikki hänen kirjansa yhtä aikaa lainaksi, luin ne jokaisen vaikka moni niistä oli kuolettavan tylsä. Mobergin maastamuuttajasarjan olen lukenut kahdesti. Joitain norjalaisia dekkareita olen lukenut, sen verran että tiedän. Tanskalaisen Martin Andersen Nexön kirjan Ditte ihmislapsi, joka lapsuudessani oli hyvin suosittu, se taisi tulla radiossakin ääneenluettuna, yritin muutama vuosi sitten lukea uudelleen, mutta jätin kesken toisen osan puolessa välissä. Se oli kurjuutta kurjuuden perään, kyllästyin.

En siis epäröi jättää kirjaa kesken, jos se ei tunnu hyvältä. Joku on joskus sanonut, että jos pääsee sivulle 60 saakka niin sitten lukeminen sujuu. Minun mielestäni on tuhlausta lukea sellaista mistä ei pidä, koska aina löytyy jotain muuta.

Valikoimani on siis rajoitettu, mutta kuitenkin aika laaja. Elämänkertoja en harrasta. Joskus teini-ikäisenä briljeerasin runoilla, lainasin kasan runokirjoja jotta ihmiset näki mitä kannoin kirjastosta kotiin. Ainuttakaan en lukenut. Kiven runoteoksen Halavan himmeän alla kaivan joskus jonakin surumielisyyden hetkenä lohdutuksekseni esille.

Vanhempina vuosina ovat kuvioihin tulleet historiakirjat, erityisesti paikallishistoriaan liittyvät. Perinneasioista olen niin kiinnostunut, että sen alan kirjoja olen lukenut paljon, erityisesti hauholainen perinnetieto kiinnostaa.

Viime aikoina on ilmestynyt kirjoja, joissa fiktiokuvauksen seassa on tapahtuma-aikojen tosiasioita. Parhaana esimerkkinä kolmiosainen Lars Sundin pohjalaissarja Colorado Avenue, Puodinpitäjän poika ja Erikin kirja, joissa kerrotaan aikansa faktatietoja aika paljon, alkaen Amerikan kaivostöistä pirtukuninkaiden ja salakuljetuksen kautta nykypäivän pohjalaiseen yritystoimintaan. Samoin Kjell Westön palkittu Missä kuljimme kerran –romaanissa on oikeita historiatietoja, ehkä liikaakin. Puhumattakaan Linnan Pohjantähdestä, jossa kuvataan hämäläistä arkielämää niin hyvin, että umpihämäläisenä lukijana tunnen eläneeni siinä romaanisarjassa mukana. Pohjantähti kuuluu niihin teoksiin jotka luen uudelleen ja uudelleen.

Suosikkikirjaani on vaikea nimetä. Mikä tahansa Joenpellon kirjoista, jokaisen luettuani totean itsekseni että tämä on paras, mutta silti Johannes vain nousee aina ykköseksi. Nevil Shuten Luottamustehtävä tai Lassi Sinkkosen Solveig ja Jussi eivät juurikaan kirjahyllyssä pölyty. Juuri nyt olen lukemassa Forsytein tarua, en muista monettako kertaa, mutta meneillään oleva tv-versio innoitti uudelleen lukemiseen. Ensimmäisen kerran olen sen lukenut vuonna 1948, koskapa olen ensimmäisen osan ensimmäisen kappaleen yläpuolelle kirjoittanut ”juhannus –48”.

Lukupäiväkirjaa olen pitänyt syksystä 2000 alkaen. Kirjoitan jokaisesta lukemastani kirjasta jonkinlaisen esseen, arvosteluntapaisen. Harmittaa kun keksin sen vasta vanhuuteni päivinä.

Minulla on siis taipumus lukea sama kirja moneen kertaan, mistä toisinaan saan kuunnella kanssaeläjäni huomautuksia. Usein käy niin, että kun tapani mukaan ahmin mielenkiintoisen kirjan kerralla, niin alan heti paikalla saman kirjan lukemisen uudelleen.

Työaikana ei voinut päiväsaikaan lukea muuta kuin työn vaatimia juttuja. Illalla nukkumaan mennessä oli sitten lukemisen aika. Nyt eläkevuosina voin käyttää lukemiseen vaikka kaiken aikani.

Perheessäni oli aikanaan kolme lasta, heidän lapsuutensa sijoittuu aikaan ennen television valtakautta. Iltaisin luettiin ääneen milloin mitäkin, isä ja kolme tenavaa makasivat lattialla ja kuuntelivat kun äiti luki.

Kerran luettiin Robinson Crusoeta, siinähän on kohta jossa Robinson ja Perjantai katselevat kun villi-ihmiset rannalla syövät lajitoverinsa. Tämä meni seuraavana yönä uniini, näin unta että me koko perhe, isä, äiti ja kaksi lasta yhdessä söimme suuhumme silloin vajaat 2-vuotiaan pikkuveljen. Oli helpotus herätä. Ilmeisesti lapset eivät kuitenkaan häiriintyneet.

Olen kiitollinen siitä, että kaikista lapsistani tuli lukijoita, ainoa sarjakuvalehti jonka tilauksen peruutin oli Nakke Nakuttaja, siinä oli mielestäni huonoa suomen kieltä. Lasteni ollessa pieniä oli sellainen trendi vallalla, että ei pidä antaa lasten lukea sarjakuvalehtiä, niille kehittyy siitä puhekuplamainen ilmaisutapa. Olin eri mieltä, minun mielestäni on pääasia että lukee jotakin, kyllä siitä sitten valikoituu ajan kanssa käsittämään toisenlaistakin lukemista. Niin tapahtui ainakin minun perheessäni. Sama toistui sittemmin kolmannen polven kohdalla, kun lastenlapsillemme luin aina kun oli mahdollista. Lukijoita heistäkin tuli, kaikista seitsemästä.

Salme Pohjola
kirjanpitäjä, eläkkeellä