Lukevaa elämää
vk 49

MILLAISTA LUKEVAA ELÄMÄÄ MINÄ VIETÄN

Olen syntynyt vuonna 1951. Perheeseemme kuului äiti, isä, seitsemän lasta ja Kille-kissa. Asuimme aivan Hämeenlinnan keskustassa. Elämä oli aika niukkaa ja tiukkaa, emmekä omistaneet lainkaan kirjoja, paitsi joitakin aikuisten hengellisiä niteitä. Sanomalehti sentään tuli ja kotona näkyi myös isoimpien sisarusten koulukirjoja (olen toiseksi nuorin). Vanhempieni koulusivistys loppui neljään kansakouluvuoteen ja heillä oli selkeästi se asenne, että kaikkinainen vapaa-ajalla lukeminen oli turhaa ja pahasta. Heti kun kynnelle kykeni piti kaikki mahdollinen aika käyttää jotenkin hyödyksi joko kotitöissä avustaen tai käsitöitä tehden. Minua 10 vuotta vanhempi siskoni piti minua usein sylissään, kun teki koulutehtäviään. Viihdyin siinä hyvin ja sain samalla piirtää lyijykynällä omia ”tehtäviäni” kaupan käärepaperille. Kirjat ja kynätyöt kiinnostivat minua kovasti; nautin myös siskon läksytilanteiden rauhasta – isossa perheessä kun tuppasi aina olemaan hulinaa ja huisketta!

Muutaman kerran sattui sellainen ihme, että pääsin muiden sisarusten mukana kirjastoon, se oli juhlava tilanne. Vanhaan kirjastotaloon kiivettiin portaita korkealle ja sisälle saavuttiin valtavan isoihin ja arvokkaisiin tiloihin, kuin kirkkoon konsanaan! Peremmältä etu-oikealta löytyi todellinen Aarreaitta: huone, jossa oli seinät tulvillaan lastenkirjoja, niiden kansissa kauniit, iloisenväriset kuvat. En meinannut uskaltaa ensin edes koskea kirjoihin, kunnes tajusin että kaikki saavat vapaasti niitä katsella ja lukea. Kaikkein ihanimpia olivat Tammen kultaiset kirjat. Uppouduin luonteeni mukaisesti katselemaan niitä järjestyksessä, sivu sivulta, kirja kirjalta. Kuitenkin aivan liian pian oli lähdettävä kotiin. Paluumatkalla oli samanlainen tunne kuin aikuisena hyvän elokuvan jälkeen; kuin olisi ollut tuokion aivan eri maailmassa. Kotiin ei saanut lainkaan lainata kirjoja, koska seitsemän lapsen kirjalainojen palauttamisesta olisi vanhemmilla ollut iso huoli ja sakkomaksuja taloutemme ei olisi kestänyt.

Jotenkin – en tiedä miten – opin jo kovin pienenä lukemaan. Kun vanhempamme olivat aikeissa ostaa oman kodin, sain sunnuntaiaamuisin lukea heille Hämeen Sanomista kaikki omakotitalojen myynti-ilmoitukset. Seuraavana syksynä muutimme Poltinaholle omaan taloon, aloitin koulun ja niinpä sain ikiomia koulukirjoja! Ensi tilassa luin aapisen läpi. Muutamaa vuotta myöhemmin yksi isosiskoni meni Karistolle töhin ja hankki sieltä meille Tiina-sarjan kirjoja, lisäksi sain veljen perheeltä joululahjaksi Louisa M. Alcottin kirjan Pikku naisia. Luin kirjat useaan kertaan ja nautin siitä ”toisesta maailmasta”, johon sain tutustua kirjojen kautta. Tämä kirjatilanteemme koheneminen tuli minulle kreivin aikaan, koska sain kirjoista koulun ainekirjoitukseen ja esitelmiin hyvää aineistoa. Kuitenkin kautta aikain vanhempamme pitivät muiden kuin koulukirjojen (”rompsujen”) lukemista turhuutena ja tarpeettomana. Siksi kirjojen lukeminen aina vähän kolkutti omaatuntoa. Kuitenkin TIESIN lukemani kirjat hyviksi ja kehittäviksi.

Tilanne oli siis hieman ristiriitainen, kunnes pääsin oppikouluun Tyttölyseoon ja siellä määrättiin luettavaksi Juhani Ahon Rautatie. Koulukirjana se hyväksyttiin kotonakin ja sitä seurasivat Nummisuutarit, Havukka-ahon ajattelija, Pienois-Kalevala, Kanteletar, ym. ym. Nyt tunsin elämäni lukemistojen puolesta olevan yhtä juhlaa! Kaiken kukkuraksi isä sai lahjaksi Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, jota rupesin iltaisin lukemaan ääneen äidille ja isälle. Mielellään he kuuntelivatkin ilta illan perään, äiti samalla käsitöitä tehden, kunnes pääsin kirjan loppuun.

Koska elämäpiirini oli lukuharrastuksen mahdollistumisen kautta avartunut ja saanut aivan uudenlaista sisältöä, uskon sen huomattavasti auttaneen minua murrosiän läpikäymisessä, aikuistumisessa ja itseni löytämisessä. Lukiossa äidinkieltä opetti ensimmäisenä vuonna ihana Ester Soini, joka oli opettanut koulussamme äidinkieltä vuodesta 1936. Hän osasi valtavasti vanhaa, suomalaista runoutta ja esitti meille sitä kerrassaan lumoavasti opetuksen lomassa. Seuraavana syksynä opettajaksi tuli Hilja Mörsäri. Tapahtui liki kulttuurishokki: Voiko uutta ja jopa kritisoituakin kirjallisuutta käsitellä koulussa?! Kun selvisin ensi yllätyksestä, avautui minulle jälleen valtavat määrät aivan uudenlaisia kokemuksia kirjallisuudesta, ainekirjoitukseenkin tuli uutta puhtia, kun ei tarvinnut koko ajan yrittää olla niin tyttölyseolainen. Keräsin äidinkielen oppitunneilla pitkän listan niiden kirjailijoiden nimiä, joiden teokset Hilja Mörsärin oppitunneilla olivat herättäneet kiinnostukseni.

Lukion jälkeen muutin pois kotoa ja havahduin siihen, että minä saan lainata kirjastosta kirjoja, eikä se ole mitenkään paheksuttavaa, kunhan huolehdin palautuksista. Nyt siis ”taivaat aukenivat”! Eväänä oli tuo yllä mainittu lista ja käytettävissä koko Tampereen kirjasto. Tässä vaiheessa löysin ”lempparikirjailijani”, F. E. Sillanpään, jonka kaikki kirjat luin yhtä pötköä sekä lopuksi elämänkerran, myöhemmin kaikki Panu Rajalan kirjat Sillanpäästä ja koko F.E:n tuotannon uudelleen. Tätä seurasi matka Sillanpään maisemiin Hämeenkyrössä, missä onni yllätti minut: Panu Rajala oli käymässä Taatan lapsuuskodissa ja kuulin häneltä paljon lisää F.E:stä. Parasta, mitä tiedän, on Sillanpään Ihmiselon ihanuus ja kurjuus. Katson sen filminä vuosittain, samoin aina elokuussa Elokuun.

Niin kauas kuin elämääni muistan, minulla on ollut palava halu, suorastaan himo saada lukea kirjoja. Eikä se ole vieläkään sammunut. Vaikka isoja taukoja lukemisessa ei ole juuri ollut, sitä häiritsi insinööriopinnot sekä kolmen lapseni vauva-ajat. Terveyteni ja kuntoni vuoksi on nykyään päivittäin pakko irrottaa osa vapaa-ajasta ja lukemisesta liikunnalle ja ulkoilulle, joista en muuten paljoa välittäisi.

Luen mieluiten kotimaista, vanhahkoakin kirjallisuutta. Mitään erityisen jännittävää en halua lukea lainkaan, koska päivittäinen lukutuokioni on nukkumaan mennessä, sängyssä. Edelleenkin eläydyn kirjoihin niin, että jännittävä teksti vie yöunet. Nyt, kun lapset ovat jo perheellisiä, pystyn yleensä sovittamaan lukemisen työn ja kotitöiden jälkeen. Sellaista tilannetta ei vielä ole tullut, ettei yhtään huvittaisi lukea.

Kirjan sisällön pitää olla kokonaisuutena kaunis ja elämänläheinen. Luen mieluiten järjestelmällisesti kunkin kirjailijan kaikki kirjat ensimmäisestä viimeiseen. Missään tapauksessa en katso ensin kirjan lopun tapahtumia. Nyt on menossa Kalle Päätalon Iijoki-sarja. Ennen hänen tuotantoaan luin Laila Hietamiehen/Hirvisaaren tuotannon. Kun näin kahlaa kirjailijan koko tuotannon läpi, olisi samalla mielenkiintoista lukea myös hänen elämänkertansa. Kirjojen aiheet voivat liittyä samalla tavoin historiaan kuin Päätalolla ja Hietamiehellä, mutta pelkkää historiaa ilman kytkentää päähenkilön vaiheisiin en halua lukea. Tietokirjallisuutta en varsinaisesti lue, mutta TV:n vieressä on tietokirja ja kartasto, joista tarkennan tietojani paikoista ja asioista, mitä ja missä juuri nyt tapahtuu.

”Ritu”